Pientä pohdintaa ystävyydestä

Olen masennukseen taipuvainen ihminen, kuten varmaan aika moni muukin suomalainen.
Jokasyksyinen pimeys rasittaa pääkoppaa.
Toisinaan yritän luoda siitä jotain positiivista, vaikka se onkin vaikeaa. Pimeyttä on vain niin vaikea kestää. Valoisaa aikaa on niin vähän, ettei siitä kerkeä piristyä.

Jotkut uutiset pysäyttävät

Luin viikonloppuna Rautavaaran bussiturmasta, jossa kuoli äiti ja kolme lasta.
Luulin ensin, että kyseessä olisi varsin tavanomainen onnettomuus.
Sen jälkeen on paljastunut kuitenkin asioita, jotka kertovat, ettei kyseessä ollutkaan onnettomuus,
vaan teko oli tahallinen.

Se pysäytti.
Millaisessa jamassa täytyykään olla ihmisen, että hän hetkellisessä surun/raivonpuuskassa päätyy tappamaan sekä itsensä että pienet lapsensa?
Minussa herää myötätunto, ja sitten kuitenkaan ei.
Ensinnäkin, vaikka olisi ollut millaisessa tunnemyrskyssä, niin miksei riistänyt henkeä pelkästään itseltään ja jättänyt pienet lapsensa eloon?
Mutta toisaalta, onhan tuttua että äärimmäisessä hädässä/ äärimmäisissä tunnetiloissa ihmiset eivät ajattele rationaalisesti ja niin lienee tässäkin käynyt.

Surullista se on kuitenkin. Neljä elämää päättyi ennen aikojaan, neljä sydäntä ei syki enää koskaan.